Se tunne kun viimeisiä viedään.

Vuoden viimeinen päivä. Silloin moni palaa taakse päin kuluvaan vuoteen, miettien mitä on saanut aikaiseksi, mitä on saanut möhlittyä. Pohditaan miten ensi vuodesta saisi paremman, eikä toistaisi ainakaan niitä samoja virheitä kuin edellisvuotena.

Oma vuoteni sisälsi paljon isoja asioita, kuten valmistuminen, kummilapsen syntymä, työskentely etelä-pohjanmaalla, auton ostaminen, muutto.

Paljon oli myös ikäviä asioita tasapainottamassa arkea, ja muistuttamassa kuinka täytyy osata arvostaa niitä hyviä, pieniäkin asioita.

Tänään tajusin sen, että oli ensimmäinen kokonainen sinkkuvuosi ilman minkäänlaisia parisuhteita. Se oli ehkä tämän vuoden iso pelastus, sillä linjalla yritän pysyä ensi vuonnakin. Tiedättekö, kun elämä on niin siistii ja ihanaa kun ei ole rajotteita. Voit tehdä mitä vaan, mennä minne vaan, eikä sun tarvi kysellä kenenkään suostumuksia asioihin. Esimerkiksi työskentelyyn kaukana kotoa.

Työskentelystä puheenollen, en voi uskoa että huomenna alkaa työttömyys. En tiedä koska olisin viimeksi voinut ihan oikeasti käyttää sitä sanaa itseeni liittyen. Monilla varmaan on mennyt jo hermo kun oon valittanut asiasta etukäteen, mutta tää on tosi iso kolaus mulle. Työttömyys. T-Y-Ö-T-T-Ö-M-Y-Y-S. Hakemuksia hakemusten perään, eikä näytä hyvältä.

Tässä on siis heti ensi vuodelle iso, ehkä rankkakin vaihe. Tällaisia haasteita en elämääni kaivannut, mutta ehkä siitäkin selvitään hengissä.

Nyt vuoden kuvien pariin.

Vuoden viimeisenä päivänä kiitän ystäviäni heidän olemassa olostaan. Ilman teitä en olisi tässä juuri tällaisena kuin nyt. Ootte parhaita. Kaikkien kanssa ei valitettavasti selfieitä ollut.

Vuoden yksi isoimpia asioita, oli valmistuminen liikunnanohjauksen peruskurssin suorittaneeksi, mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi.

Vuodein parhaimpiin asioihin lukeutuu myös kummityttöni syntymä. Sekä hyvän ystäväni lapsen saanti, että kummiksi pääsy. En tiedä kumpi on isompi juttu. Huippuja ainakin molemmat.

Jälleen oma äitini oli iso osa vuottani. Mutta en pääse yli siitä kuinka sain hänet itkemään kun hän avasi syntymäpäivälahjansa. Tottakai omaa äitiä täytyy hemmotella.

Kesällä tuli vietettyä aikaisempia kesiä enemmän aikaa mökillä. Mökkireissuissa parasta on sauna, safka, kesäiset ilmat, mökkilaiffi itsessään. Tänä vuonna mökkielämä oli isi-tytär-aikaa. Toivottavasti siitä pääsee nauttimaan ensi kesänäkin.

Tänä vuonna kävin ensimmäistä kertaa koskaan Tampereella viihteellä. Ens vuonna on pakko päästä uudestaan. Siellä ollessa opin juomaan vain kaksi lasia viiniä ennen viihteelle lähtöä. Kuvaa tulee alle.

Ps. Vuoden paras viini!

Valitettavasti en oppinut kokkaamaan ilman haavereita. Siksi olikin fiksua ostaa täysin keraaminen veitsisetti, jotta pääsen paikkailemaan sormiani vielä ensi vuonna.

Kulunut vuosi saattoi tämän tytön "kotiseuduille". Sitä päätöstä en kadu.

Vuoden parhaimmat ostokset. Vm 04 Mazda3 sekä iphone 6. Päivääkään kummankaan kanssa en vaihtaisi pois. Nämä on mun parhaimmat kaverit joka päivä.

Mun pienet muruset. Enempää sanoja ei tarvita.

Nämä hetket eivät ole yhtään epänormaaleja vuosissani, näitä on joka vuosi enempi ja vähempi. Mutta olkoon jatkossakin, joskus se on vain positiivista.

Monen monta kertaa käynyt tämäkin asia mielessäni kuluneen vuoden aikana. Valitettavasti en ole vielä löytänyt oikeaa reittiä Tylypahkaan.

Musta on ihan ok että mulla on kavereita jotka tietää mistä pidän. Pus.

Tästäkin vuodesta hengissä selvitty. Näillä fiiliksillä hypätään kipeänä uuteen vuoteen katsomaan mitä se tuokaan tullessaan.

See ya! Pus.

Se tunne kun iskee koti-ikävä.

Joillekin on ehkä tullut jo tutuksi, että pohdiskelen ja tuon pääni sisältöä esiin useimmiten näin yöaikaan. Tänään pääni sisällä kytee monille tuttu aihe, joka myös tunteena on kovin voimakas. Tämän yön aiheena on koti-ikävä.

Koti tunnetaan paikkana jossa on hyvä olla, jossa sydän on, jossa voi olla juuri sellainen kuin on ja elää omaa elämää juuri siten kuin haluaa. Itselläni näitä koteja on monta (äidin koti, isän koti, parin sukulaisen koti) mutta tärkein kaikista on tällä hetkellä oma koti. Omalla kodilla viittaan omaan asuntooni, omaan petiini ja omaan kotiseutuuni. Virallinen kotiseutunihan on edelleen alkujaan muualla, mutta kotiseutuna pidän paikkakuntaa jossa asun tällä hetkellä.

Ikävä taasen tunnetaan kaipuuna, joka joskus raastaa paljon pientä ihmistä sisältä päin. Se voi kohdistua mihin vain, ihmisiin, paikkoihin, jopa esineisiin. Itselläni tällä hetkellä lähinnä ihmisiin, kotiin ja kotiseutuun.

Asiasta olen hieman jo facebookkiin avautunut, erittäin pienesti, joten avaan asiaa vielä enemmän tähän.

Yhdessä aikaisemmassa postauksessani käsittelin jännitystä uudessa työpaikassa aloittamisen vuoksi, ja myöskin sen takia kun tuli väliaikainen paikkakunnan vaihto töiden ajaksi. Olen viihtynyt uudessa työpaikassani, työkaveri ovat olleet mukavia ja ihanasti ymmärtäneet hukassa olemiseni töiden alettua. Nyt homma sujuu jo huomattavasti paremmin ja pystyn itsenäisesti kulkemaan aika pitkälti. Tottakai edelleen on ollut ja tulee olemaan asioita joihin joudun pyytämään apua, mutta en koe sen tekevän itsestäni sen huonompaa hoitsua. Asiakkaat ovat myös olleet ihania, ja heidänkin osaltaan olen viihtynyt. Tottakai meininki on ihan erilaista kuin mihin olen tottunut, hyppäsinhän kuitenkin mielenterveyskuntoutujista vanhustyöhön.

Välillä on hetkiä kun iskee vanhalle työpaikalle kova kaipuu. Asiaa ei helpottanut se että tänään siellä kävin sekä työkavereita että entisiä avustettaviani tervehtimässä. Tuntui kuin olisin ollut pitkään poissa, vaikka todellisuudessa olen pois ollut abauttirallaa kuukauden. Kieltämättä pintaan nousi monenlaisia tunteita, koska pidin edellisestä työpaikastani niin paljon. Mutta nyt on uudet työkuviot sun muut, ja totutteleminen niihin on ihan hyvällä mallillaan.

Mitä tulee paikkakuntaan jossa asun. Seutu on mukavaa ja on huippua että on sukulaisia jotka töiden ajan majottaa. Se mahdollistaa töiden teon täällä, ja arvostan sitä enemmän kuin osaan näyttääkään. Oikeastaan ainoa negatiivinen asia on se, että perhe ja ystävät ei ole lähellä. On tietyt ihmiset, joita kaipaan niin paljon, joiden kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa ja joiden kanssa olen tottunut viettämään enemmän aikaa. Aikalailla viikottain pääsen kotiseudulla käymään, mutta tuntuu että joka kerta on aina vain vaikeampaa lähteä takaisin vaikka tiedän ettei ole montaa päivää kun pääsen taas kotiin. Kotona ollessa tuntuu että aika loppuu kesken, en ole yhdelläkään reissulla ehtinyt vielä nähdä niitä kaikkia ihmisiä joita olisin niin paljon halunnut nähdä. Inhottaa että joutuu tavallaan jaottelemaan käynnit niin, että kun nyt olen nähnyt nuo niin ensi kerralla nään nuo. Pikku hiljaa sitä oppii arvostamaan sitä kotiseutua ja kaikkea mitä siihen sisältyy. Niinkuin yksi sukulaisenikin sanoi, jollei käy välillä jossain muualla, ei tiedä kuinka ihana on oma koti/-seutu. Paremmin asiaa ei ehkä voisi ilmaistakaan.

Se että ikävöin kotiin, ei tarkoita että täällä asiat ei olisi hyvin. Se ei tarkoita että työpaikallani asioissa, tai majoituspaikassani, tai missään olisi mitään valittamista - sillä ei ole. Arvostan kaikkea sitä mitä saan täältä, mahdollisuuksia, vaihtelua, kokemuksia ja ennen kaikkea aikaa sukulaisten kanssa joita ei niin usein tule nähtyä. Tähän asti sopeutuminen on vienyt paljon voimia, ja olen ollut kovin väsynyt töiden ohella eikä minusta kovin paljoa ole seuraksi ollut, mutta ehkä asiat kohta tasoittuu.

Vaikka tiedän kaiken olevan väliaikaista, niin se ei lievennä tunteiden voimakkuutta. On kaipuuta, haikeutta, joskus jopa yksinäistä. Yksinäisyyden tunne ei johdu siitä etteikö lähellä olisi ihania ihmisiä, vaan siitä että kotona ollessa olen tottunut siihen että kaiken töiden ulkopuolisen ajan olen ystävien tai perheen kanssa, käynyt kotona nukkumassa ja kääntymässä ja sama rutiini on jatkunut niin pitkään. Yhtäkkiä se ei samoilla tavoilla olekaan enää mahdollista. Sanotaan että kaikkeen tottuu, ja se varmasti pitää paikkansa, mutta kukaan ei sanonut että se olisi helppoa. Mutta kuten facebookkiinkin kirjoitin, niin ainoa asia joka tällä hetkellä on varmaa, on se että kotini on tällä hetkellä juuri siellä, missä se sijaitsee. Tässä kuukauden aikana olen huomannut sen, että ainakaan tässä vaiheessa elämää minusta ei olisi muuttamaan pois sieltä missä asun. Vaikka näistä asioista välillä kirjoitankin, niin en halua että se koetaan valituksena. 

Asiani on tällä hetkellä hyvin, loistavasti, mutta miksi sitten kirjoitan aiheesta?

Kirjoitan, koska se helpottaa omaa oloa. Kirjoitan, koska tiedän juuri niiden ihmisten siellä etelä-suomessa lukevan tämän, joille se enimmäkseen on tarkoitettukin. Ystävilleni, joita kaipaan, vaikka en läheskään päivittäin yhteyttä pidä. Ootte rakkaita, ja haluan että myöskin tiedätte sen.

Se tunne kun jännittää

Varmasti kaikki tietää miltä tuntuu kun jännittää. Miltä kropassa tuntuu kun jännitys vain kasvaa? Kun jännityksen vuoksi et saa nukuttu erityisen hyvin, mikä tuo myöskin väsymyksen mukanaan. Tällä hetkellä koen ennen kaikkea olevani kauhean stressaantunut jännityksestä.

Tulevana maanantaina aloitan määräaikaisen sijaisuuden ihan eri puolella Suomea, ihan erilaisessa paikassa mihin olen tottunut ja ihan erilaisilla työajoilla. Tietenkin myös työkaverit ja asiakkaat ovat uusia ja vieraita. Jännityksen määrä vain kasvaa päivä päivältä, kun mielessä pyörii niin paljon ajatuksia siitä että miten hommat menee. Tietenkin toivon että sopeudun ja ns. "Kotiudun" nopeasti jotta voisi mahdollisesti olla tulevaisuudessakin töitä kyseisessä paikassa, mutta silti ahdistaa että jos kaikki meneekin ihan pieleen. Mitä jos olenkin omana itsenäni juuri sellainen persoona mistä ei uudessa työpaikassa pidetä?

Huhhuh. Tässä ei ole edes kaikki mitä mietin. Samalla jännittää että mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan. Viihdynkö uudessa paikassa, vai iskeekö koti-ikävä? Majoituksen kannalta varmaan ei ainakaan. Kiitän onneani ihanista sukulaisistani, joiden luona saan asustaa töiden ajan. On ihanaa saada vaihtelua omaan  arkeen, lähteä pidemmäksi aikaa kauas pois kotiseudulta, mutta olla silti turvallisten ja tuttujen ihmisten lähellä. 

Omalla tavallaan kuitenkin pelottaa että mitä täällä päin työpaikoissani ajatellaan kun yhtäkkiä vain infoankin lähteväni muualle tekemään töitä. Kaikki on antanut ymmärtää että se on ihan fine, mutta onko se oikeasti? Mietityttää että onko sijaisuuden jälkeen enää mahdollisuutta palata vanhoille työpaikoille, vai onko ns. "Oma paikkani" ehtinyt saada uuden ihmisen? Luulisin kyllä että kaikki ymmärtävät että mieluusti omaa taloutta ajatellen otan ilomielin kunnon työtunnit vastaan. Esimerkkinä näin vaikka lokakuu; koska en ole onnistunut mistään saamaan vakipaikkaa vaan olen kaikkialla sijainen, niin työtunteja itselleni on herunut lähihoitajana 6työvuoroa ja baarimikkona 1työvuoro. Mielelläni kuitenkin tekisin enemmän töitä, mutta mitenkäs teet kun tarjolla ei ole enempää. Voisinhan jäädä tänne odottamaan, josko kohta olisikin suurempi tarve, mutta valitettavasti en kykene siihen. En ole varma olenko vielä maininnut olevani jälkihuoltonuori, mutta anyways, olen vuoden ajan pärjännyt pääasiassa omillani ilman jälkihuollon tarjoamaa apua ja tukea, taloudellisestikin. Kerran kun olen toimeentulotuesta päässyt eroon, teen kaikkeni etten myöskään joutuisi siihen palaamaan. Tosin jälkihuoltoahan itselläni ei olekaan jäljellä enää kuin se vajaa 2viikkoa, kunnes täytän 21v.

Samalla jännittää sekin, että miten ystävät suhtautuu. Oletettavasti en ole kauaa pois, mutta mitä jos olenkin? Mitä jos sijaisuus saakin jatkoa? Tottakai otan hyvät työtunnit vastaan, olisi tyhmää kieltäytyä. Tottakai ensisijainen ajatus olisi työskennellä kotiseudulla, mutta koen ettei tällä hetkellä ole varaa valita, nimenomaan töiden määrän suhteen. Mutta mitä jos osa ystävistä ei ymmärräkään valintaani lähteä väliaikaisesti muualle ja vetää sen herneen nenään? Tosin ystävien kuuluisi ymmärtää ja olla tukena. Ja nykypäivänä on kuitenkin facetimet ja skypet, yms. joten yhteydenpidonkaan ei luulisi olevan vaikeaa.

Mutta kieltämättä en voi hokea mitään muuta, kuin huhhuh. Jännittää. Ahdistaa. Stressaa. Pelottaa. Mutta jottei olisi pelkkää negatiivista, niin odotan kyllä innolla. Jännityksen lisäksi on myös tavallaan mukava nähdä mitä se tulevaisuus tuo. Esimerkiksi mitä mahdollisuuksia se mulle suo? Samalla saan myös viettää serkkujeni kanssa aikaa, joista yksi on kummipoikani. Saa varmaan tarpeekseen musta tuossa pidemmän  päälle. :)

Uskoisin tämän riittävän tällä erää purkamaan hieman stressiäni ja jännitystäni. Joten eikun seuraavaan pohdintaan sitten! :)

Se tunne kun on yksinäistä.

Tämän illan pohdinnassa on aiheena yksinäisyys, tuo ahdistava ja epämukava tunne, negatiivinen ja omalla tavallaan voimakas sana. Yksinäisyys on tunne, jolla haetaan sitä tunnetta mitä koetaan kun ollaan yksin, ilman että se on vapaaehtoista. Tietenkin mulla on perhe ja kavereita joiden kanssa vietän aikaa töiden ohella, joten en ole yksin, mutta se joku puuttuu mun elämästä.

Moni on kysynyt multa, että miten jaksan paiskia niin kovasti duunia. Mutta kun ei mulla ole muutakaan millä täyttää arkeani. Tykkään tehdä töitä, ja mitä muutakaan sitä sinkkuna voi tehdä kun töitä. Jos mun elämäntilanne olisikin eri, että mulla olisikin joku tyyppi mun elämässä, niin en usko että täyttäisin arkeani yhtä paljon töillä.

Muistan kun joitakin vuosia takaperin kaverini puhui mulle omasta tunteettomuudestaan, enkä voinut täysin käsittää mitä se tarkoitti sillä ettei se tunne mitään sillä hetkellä toisia ihmisiä kohtaan, tai siis silloin tiettyä ihmistä kohtaan. En ollut koskaan kokenut sitä tunteettomuutta vielä itse. Mutta tänä päivänä mä tiedän mitä se tarkoitti, nyt mä ymmärrän sitä täysin vaikka elämäntilanteeni onkin ihan erilainen kuin mikä hänellä oli. Tässä lähivuosina oon huomannut muuttuneeni paljon kylmemmäksi ja kyynisemmäksi. Tottakai tunnen iloa, surua, vihaa - kaikkia tunteita jotka vaan kuuluu arkeen, mutta en tunne toisia ihmisiä kohtaan mitään. Enkä tarkoita nyt yleisesti, vaan tarkoitan sillä sitä, että on tässä kuvioissa aina välillä pyörinyt ihmisiä, mutta ei sellaista joka olisi saanut mut ns. "syttymään", tai mun "tunteet heräämään." Vaikka kyseessä olisikin sellainen ihminen jonka seurassa tykkään olla, jolle tykkään kertoa päivien iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia, ketä saa mut nauramaan, niin _ei mitään_. Ei yksinkertaisesti mitään.

Joskus tuntuu että kun lähes kaikki frendit on parisuhteessa ja perheitä perustamaisillaan, että he ei aina ymmärrä. Tosin en mäkään heitä, koska en oo kokenut sitä mitä he heidän kumppaniensa kanssa, esimerkiksi nyt sieltä tunnepuolelta. Tietenkin oon onnellinen jokaisen frendini puolesta joka on jo siinä elämäntilanteessa mihin nuorempana kuvittelin itsenikin tänä päivänä. On aika kauheeta ajatella että oon nyt samanikänen kun meidän äiti kun se meni meidän iskän kanssa naimisiin, vuosi ennen kuin vanhin meistä lapsista syntyi.

Tiettekö kun pikkulikkana oli yksi suurimmista elämäntavotteista löytää mies, tehdä lapsia ja perustaa perhe? Koen olevani vielä kaukana siitä. Tänään justiinsa soitin pahan mielen takia parhaalle kaverilleni joka on aina valmis kuunteleen mua. Saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa kun harmitti niin paljon se ettei ole ketään sillä tavalla elämässä kun suurimmalla osalla lähipiiristä. Selitinkin, että täytän mieluusti arkeni töillä ettei jää luppoaikaa kauheasti jottei kerkiä miettimään ja murehtimaan. Tuleehan sitä nyt pakostikin mieleen kysymys "mikä mussa on vikana kun en kelpaa kenellekään" tai "miksi en oo löytäny sitä kuka mut saa syttymään?" Vaikka enpä usko kenessäkään meistä olevan niin paljon vikaa ettei sopivaa kumppania jossain vaiheessa löytyisi.

En mä odota mitään ihmeitä, en usko rakkauteen ensisilmäyksellä tai "siihen oikeaan", mutta haluaisin löytää sen joka kolahtaa. Sen, kenen kanssa voi olla vaikka 24/7 ja sit kun joutuukin oleen vaikka yön erossa, niin on jo kauhea ikävä toista. Sen, ketä joko odottaa mua kotona kun pääsen töistä, tai vastavuoroisesti sen ketä mä odottaisin töistä kotiin. Sen jolle vaikka valmistaa ruoka valmiiksi ennen kun se on kotona, jotta se pääsisi suoraan pöytään työpäivän jälkeen. Sen joka tekee mut onnelliseksi pelkällä hymyllään. Sen jonka kanssa perustaa koti ja perhe. 

SE ihminen on jotain sellaista, mikä mun elämästä puuttuu.

Tiedän etten ole mikään helpoin mahdollinen ihminen tunteettomuuteni kanssa, mutta tiedän että kun joku ne saa heräämään, niin satavarmasti annan huomatakin sen. Oon pohtinut, että tunteettomuus voi johtua luottamuksen puutteesta ihmisiin. Kuten sekin että harvemmin katson ihmisiä silmiin kovin pitkään, koska mun mielestä niin ei vaan voi tehdä jos ei luota toiseen sataprosenttisesti. Se ei tunnu oikealta.

Hohhoh. Mulla oli paljon ajatuksia tähän aiheeseen liittyen, mutta ajatukset katkes. Mutta sen tiedän että erityisesti aina silloin kun tulen kotiin illalla, on ihana mennä heti nukkumaan jotta pääsee takaisin töihin aamulla, ettei tarvi harmistua siitä ettei kotona odotakaan ketään, eikä ketään edes laita hyvänyön viestejä. Paitsi meidän äiti, se laittaa melkein aina. Tänään mä koen kokeneeni tunteita.

Mutta nyt mä painun nukkumaan yksin isoon ja ihanan pehmeään, omaan jenkkisänkyyni. Käperryn monen tyynyn ja kahden peiton kanssa jonkun näköiseen sikiöasentoon ja pistän simmuni kiinni ja lakkaan murehtimasta. Aamulla herään oletettavasti paljon paremmilla mielin, enkä jaksa tästä aiheesta taas hetkeen ottaakaan stressiä. Joten hyvää yötä, peace and love!

Se tunne kun on arki pidettävä kasassa

Tiedättekö sen tunteen, kun rupee tuntuun siltä että elämä on liian painostavaa? Kun tuntuu että on ihan sama mitä teet ja paljon teet, mutta et saa muka mitään aikaiseksi? Kun pidät huolen siitä, että kolmen työn ohella kalenteri on aikataulutettu niin että aikaa ei kovin paljoa nukkumiselle jää, saati vapaa-ajalle? Kun yrität parhaasi mukaan pitää pakan kasassa, peläten koska se sortuu? Peläten että se sortuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa? - Jep.

Tavoitteenani on saada talous siihen kuntoon, että vastoinkäymisten ei pitäisi vaikuttaa arkeeni niin että joutuisin miettimään miten maksan vuokrani, laskuni tai ruokani. Ennen paiskin kahta duunia tiuhaan tahtiin viimeisen opintovuoteni ohella. Kun opinnot päättyivät ja arjesta löytyi aikaa, huomasin tietynlaisen tatsin katoavan kaikesta mitä tein.

Juhannuksena istuin yksin lauantai-sunnuntaiyönä kaverin mökillä laiturilla. Istuin, kuuntelin, katselin ja ajattelin. Kuuntelin ja katselin kuinka vesi liplatti osuessaan rantaan ja laituriin, vaikka tuuli olikin aika tyyni. Katselin kauniita maisemia siinä lähellä aamun hämärässä, ja mietin kuinka ihanaa oli vain olla. Ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin, vain olin siinä, tekemättä mitään. En aikaisemmin ollut edes tajunnut etten ollut ehtinyt rentoutua.

Loppukevät ja alkukesä meni tavallaan hieman negatiivissa merkeissä, joiden tosin olen huomannut tuovan nyt toisten elämään positiivisuutta. (Samalla esitän kysymyksen. Tiedättekö kuinka onnellinen voi olla, kun kaksi ihmistä jotka ovat aiheuttaneet pahaa mieltä ja oloa sinulle, ovat vihdoin tajunneet olla yhdessä sinun lähdettyäsi kuvioista? Erittäin onnellinen, koska tiedät ettei enää muita sotketa siihen kuvioon. Joten jos kyseiset ihmiset luette tämän, en ole vihainen, katkera, en mitään negatiivista. Päinvastoin, oikeasti onnellinen teidän puolesta.) Juhannuksena tajusin, että mun täytyy alkaa tekemään elämääni muutoksia. Muutoksia jotka piristää, joiden avulla arki paranee. Ja niin teinkin, kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut! Muutin takaisin paikkakunnalle joka tuntuu kotoisimmalta paikalta, ostin uuden puhelimen joka on sellaista merkkiä jota vastaan ennen olin täysin, ostin uuden auton, aloitin uudessa täysin vieraassa työssä. Ja kyllä, elämä on ollut huomattavasti valoisampaa. Sanotaan ettei raha tuo onnea, mutta kyllä se mieltä piristää!

Mutta, nyt olen ruvennut pitämään huolen siitä, että kalenterissa ja ylipäätään elämässäni sellaiset asiat kun nukkuminen ja vapaa-aika ovat täysin vieraita, utopistisia sanoja. Nyt maanantai-tiistaiyönä sain nukkua yli viikkoon ensimmäisen kerran niin, ettei ollut herätystä. Nukuin melkein 13tuntia, ja se oli ihana tunne. Kun heräsin aamulla täysin levänneenä, eikä heti ollut kiire mihinkään. Aamu alkoi hyvin, iloisena, nousin oikealla jalalla. Päivä ei sisältänyt kireyttä tai pahantuulisuutta, vaan pelkkää hymyä, aitoa sellaista.

Moni sanoo etten saa polttaa itseäni loppuun, että pitää levätäkin samalla. Niin ajattelin tehdä tämän loppuviikon kun yövuorot loppuvat, koska torstaiaamun jälkeen jää kolmesta työstä enää yksi jäljelle. Tiedän että burnoutin riski on, mutta tavallaan on ihanaa kun on aikataulutettu arki ja paljon töitä ja tekemistä, sillä sen lisäksi että olen vielä nuori ja jaksan, niin en tiedä kuinka osaisin enää olla vaan pidempään tekemättä mitään. Parikin vapaapäivää tuntuu joskus liian paljolta, vaikka pitkät, kiireiset ja joskus rankatkin viikot ovat todella raskaita. Jokaisessa työpaikassani on pääasiassa kiva työskennellä, sillä jos ei olisi niin olisin jo lähtenyt niistä. Toisinsanoen tykkään tehdä töitä, tykkään työskennellä erityisesti näissä paikoissa.

Kuluneen vuoden aikana on ollut kiva katsoa itsekin omia suorituksia. Olen oppinut elämästä ja töistäni paljon. Esimerkiksi jos täytyisi kertoa mitä olen lähihoitajan työssäni oppinut parhaiten, niin itsehillintää, sekä sitä miten asiat ilmaista ilman että tulee väärinkäsityksiä. Ennen tapanani oli vain töksäyttää asioita miettimättä sen tarkemmin, kun nykyään puheeni on hieman katkonaista ja monta ööööötä kuuluu lauseisiini, ihan vain koska haluan tuoda lauseeni esiin juuri sellaisena kuin tarkoitan, ettei väärinymmärryksiä tulisi. Ja huomaan tekeväni tätä myös omassa arjessani, vapaa-ajallani. :D Vaikka olen ikiteini ja varmaan aina lapsenmielinen ihminen, olen huomannut aikuistuneeni paljon. Jos palaisin pari vuotta taaksepäin elämässä, oli elämän paineet silloin erilaisia, eri mittakaavoissa. Enkä todellakaan olisi uskonut kykeneväni samanlaisiin rutiineihin, tahteihin ja arkeen kuin nyt.

Paineita elämään nykyään tuo enempikin se, että kun on tottunut tiettyihin asioihin ja toimimaan tietyissä tilanteissa tietyillä tavoilla, tulee se fiilis että jotkut ehkä mahdollisesti ovat alkaneet pitämään minua itsestäänselvyytenä. En tiedä onko asia niin, mutta niin koen, ja se tuo paineita. Ei kukaan halua olla itsestäänselvyys, koska aina voi tulla muuttujia. Verraten vaikka siihen, että jos olet aina pyrkinyt olemaan joustava, ja joskus et siihen kykenekään vaikka haluaisit.

Mutta anyways, arki on ihanaa ja diipadaapa jotain lässynläätä. Mun arki ei oo kovin mielenkiintoista, eikä läheskään aina niin mukavaakaan, on päiviä kun tekis mieli vain itkeä ja huutaa, kömpiä peiton alle piiloon maailmaa kun tuntuu ettei jaksa. Mutta loppujen lopuks mä tykkään mun arjesta, ja se tuo mulle voittajafiiliksen aina kun on yksi reipas viikko takana.

En tiedä onnistuuko tää puhelimen sovelluksen kautta kuinka hyvin, mutta tässä on yksi mun arkeni tsemppibiiseistä joka pitää voimissaan. Jos linkki ei aukea, niin kyseessä on Elastisen Eteen ja ylös.

Peace and love.

http://youtu.be/jntHo9h_zPw

Se tunne kun yleistetään.

Hain sanalle YLEISTYS määritelmää, ja google ohjasi minut tälle sivulle : http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/yleistys
Sivulla kerrotaan mitä yleistys tarkoittaa. Kopioin sieltä suoraan erään hyvän esimerkin, jonka kirjoittaja oli mieleensä saanut kyseisestä aiheesta.

"Nuo nuoret käyttäytyvät huonosti" -> "kaikki nuoret käyttäytyvät huonosti"

Niin, tottakai. Kun yksi nuori ei osaa käyttäytyä, ei tietenkään kukaan osaa. Eikös se näin mene? Ei. Se on nimenomaan yleistystä. Ja yleistys on asia joka ärsyttää suunnattomasti, erityisesti silloin kun se kohdistuu sinuun itseesi.

Luin tänään iltalehdestä Muhoksella perhekodissa tapahtuneesta murhasta. Ennen itse postaukseni alkua, mainitsen että en missään tapauksessa voi ymmärtää näiden nuorten tekoa saati pitää sitä sallittuna, ikäänkään katsomatta. Murha on aina murha, eikä sitä voi perustella hyväksytysti mitenkään. Enkä tässä nyt rupea pohtimaan sitä, että onko kyseinen ohjaaja tehnyt näille nuorille jotain mikä on motiivina tähän nuorten tekoon.

Mutta anyways. Kommentit aiheista, sekä ne mitä etusivullani on iltalehden kommenttiosion lisäksi näkynyt, ovat oikein mukavia esimerkkejä yleistyksestä. Nimiä ja lähteitä mainitsematta kirjoitan niistä pari tähän.

Esimerkiksi kun iltasanomissa oli otsikolla "Muhoksen perhekodin ohjaajan murhasta epäillyt ovat ongelmanuoria" - oli siihen liitetty kommenttina "Kukahan sherlock tuon tajusi, että jos murhaa ohjaajansa voi kyseisellä henkilöllä olla jotain ongelmia? Ei kai noissa perhekodeissa asukaan muita kuin ongelmanuoria? Sitä vartenhan ne kai on?"
- Ei, ei ole. Herää todellisuuteen.

"Yllättyikö joku oikeasti?"
 - Toivon että tämä kommentti tuli kyseisen perhekodin negatiiviseen maineeseen liittyen eikä yleistyksenä huostaanotettuihin nuoriin.

"Ei ne lapset syyttä siellä ole"
- Ei niin, mutta se ei todellakaan tarkoita että he itse olisivat siihen syyllisiä millään tasolla.

Eräs ihminen yksissä kommenteissa kertoi omia kokemuksiaan, ja oli selkeästi kyllä itse perhekotia vastaan (ei kyseistä ohjaajaa) omien kokemustensa vuoksi, niin eräältä fiksulta kuului kysymys: "Jos olet siellä ollut, niin päässäkö viiraa?"
- Aívan, eihän sitä voikaan olla kuin päässä vikaa jos on huostaanotettu. HALOO, ottakaa se pää pois sieltä roskista.

Paljon oli myös kommenttia kuinka kaikki laitos-/perhekotinuoret ovat kriminaaleja ja kuinka heistä ei koskaan tule mitään ymsyms. Ja SE on se mikä särähtää korviin ja pahasti, tai tässä tapauksessa silmiin. SE on se mikä saa mun sisällä tunteet kiehumaan.

Ilokseni huomasin myös, että vaikka näitä nuoria ei (aina) puolustettu, niin yleisesti puhuttiin juurikin sitä, minkä itse haluan tuoda esiin. Tässä esimerkkikommentti: "Ei tietenkään saa tappaa ketään, kommentoin vain niille jotka väittävät että jokainen lapsi jokaisessa laitoksessa olisi joutunut sinne omien tekojensa vuoksi, ja olisi joku nuorisorikollinen tms."
- Tämä, mieleni pelastaja. Tiivistettynä, oih. Tykkään.

Rupesin itse selvittelemään mielenkiinnosta että minkälainen tuo paikka on, ja vastaus heidän nettisivuillaan kuuluu tässä: "Metsolan henkilökunta on erikoistunut työskentelemään haasteellisesti käyttäytyvien nuorten kanssa. Nuorilla on ollut ennen Metsolaan tuloa useita laitos- tai muita sijoituspaikkoja."
- Voisin tästä ajatella, että tuo paikka on näille nuorille ollut se yksi viimeisimmistä paikoista. Kommenteista joita luin, sain meinaan sen käsityksen että tuo paikka olisi kokonaisuudessaan koulukoti jossa on erilaisia yksiköitä kuten perhekoteja. Eli itse puhuisin kokonaisuutena siitä, eli koulukotina. Koulukodit tuo minulle sellaisen mielikuvan että ne ovat tiukempia kuin esimerkiksi tavalliset perhekodit.

Miksi tämä aihe saa minut raivon partaalle?
Koska MINÄ olen laitosnuori, perhe(ryhmä)kotinuori. Yleistyksien perusteella olen nuorisokriminaali jolle vanhempani eivät ole osanneet tai viitsineet laittaa rajoja. Olen siis säälittävä hylkiö tässä yhteiskunnassa josta ei tule koskaan yhtään mitään, joka elää sossun rahoilla.
Niin. Olenko? Voin vastaa siihen lyhyesti ja ytimekkäästi, että en. En ole mitään yllämainituista.

Avataanpas vähän taustaani. Minut avohuollon sijoutuksen kautta lopulta huostaanotettiin, koska minulla ei ollut muuta paikkaa missä olla. Vanhempani eivät olleet alkoholisteja eivätkä väkivaltaisia. He piti minulle sekä sisaruksilleni kuria ja meillä oli molempien kotona säännöt, mutta omasta mielestäni ne olivat liian kireät verrattuna kavereideni kotien sääntöihin. Siitä meillä oli aina riitaa, ja koska perheessäni kaikki, minä mukaanlukien, on aina ollut jääräpäitä, niin  harvemmin päästiin kompromisseihin. Jos sanottiin ei, se oli ei, vaikka kuinka yritti. Tosin näin jälkeenpäin ajateltuna on hienoa että vanhempani pitivät päänsä päätöksissään, etten aina saanut tahtoani läpi. Vaikka kyse olikin pienistä asioista, kuten esimerkiksi kotiintuloajoista. Meillä kotiintuloaika oli aikaisin, ja siitä matsattiin usein. Siihen liittyen näytin mieltäni sillä että saatoin mennä TUNTIA myöhemmin kotiin, enkä ollut kokonaista yötä pois. Minulla ei ollut alkoholin suhteen ongelmia, olin kerran tai kaksi ennen perheryhmäkotiin joutumista kokeillut alkoholia, olinhan nuori. Lisätään tähän vielä sekin, että sain kyllä aiheutettua aiheesta kuin aiheesta riidan. Eli oikeastaan kaikesta. Siivouksesta, jopa ruuastakin.

Anyways, syy siihen että minut huostaanotettiin, ei ollut se että vanhempani olivat huonoja vanhempia, tai että minä olisin ollut ongelmanuori tai kriminaali. Koska niin ei ollut, vanhempani ovat aina olleet minulle hyviä vanhempia ja aina ajatelleet minun ja sisarusteni etua, ja mitä tulee minuun, niin olin vain nuori joka halusi hieman elää sitä nuoruutta jota sitten muistella vanhana. Sosiaalitoimistostakin sanottiin että on aika poikkeuksellinen huostaanottotapaus. Meillä ei vain kotona kemiat kohdanneet, mikä aiheutti riitaa, mikä kulutti kaikki loppuun. En tullut toimeen edes sisarusteni kanssa kovinkaan pitkään samassa tilassa. En syyllistä ketään yli toisen, en edes itseäni. Ajattelen, että yhdessä olisimme ehkä voineet muuttaa asioita. MUTTA, en kadu päivääkään menneessäni. Meillä on kaikilla omat historiamme, jotka sisältävät positiivisia ja negatiivisia asioita.
Silloin ne olivat negatiivisia asioita, mutta nykyään ne ovat yhtiä elämäni positiivisimmista asioista.
Olen sitä mieltä, että on hyvä kun ihmisellä on menneisyys, koska sinne on kiva palata. Positiivisia asioita muistella ilolla, ja negatiivisia asioita muistella siinä mielessä positiivisesti että on selvinnyt niistä.

En tiedä kuinka paljon erilaisempi olisin nyt jos kaikkea tuota ei historiassani olisi ollut. Olin n. 3 vuotta avohuollon sijoutuksessa ja huostaanotettuna. Siellä oli hieman löysemmät rajat kuin kotona (edellyttäen että talon säännöistä sekä sovituista asioita pidettiin kiinni) ja sain elää sitä nuoruutta. Tietenkin tein paljon kaikkea salaa, välillä jäin kiinni ja kärsin rangaistuksia. Enkä todellakaan aina ottanut rangaistuksia vastaan hyvillä mielin vaikka tiesin itse toimineeni väärin. Mutta paikka jossa asuin, siitä tuli koti. Se ei jäänyt negatiiviseksi muistoksi, vaan positiiviseksi. Sain sieltä elämääni todella hyvät lähtökohdat, kasvoin paljon ihmisenä henkisesti, sain tukea lähihoitajan opintoihini alusta loppuun, jopa vielä viime keväänä. Tutustuin siellä mm. parhaaseen ystävääni, sekä moniin muihin ihaniin (ja ei-niin-ihaniin) ihmisiin, joiden kanssa ollaan edelleem yhdessä. Yksi vuoden kohokohdista on kyseisen paikan järjestämä joulujuhla nykyisille ja vanhoille nuorille sekä ohjaajille, koska siellä näkee ne sen hetkisten vuosien tärkeimmät ihmiset, työntekijät mukaanlukien.
Jäin sijoituspaikkani jälkihuoltoasuntoon itsenäistymis-/jälkihuoltonuoreksi 1,5vuoden ajaksi. Valmistuin sosiaali- ja terveysalalta liikuntapainotteiseksi, mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi tänä keväänä, ja opinnäytetyöni aiheena oli jälkihuollon palvelut. Tulevaisuudessa haluan päästä Laureaan opiskelemaan rikosseuraamusalan sosionomiksi jotta pääsen työskentelemään nuorten kanssa vastaavissa "laitoksissa" ja lähteä auttamaan heitä oman kokemuspohjani kautta. Jokaisella on omat lähtökohdat, omat kokemukset, mutta se ei tarkoita että yhteys puuttuisi.

Olen 15vuotiaana aloittanut kesätyöt, ja sen jälkeen olen tainnut olla yhden kesän ilman yhtäkään työpaikkaa. 2012 aloin tekemään opteamilla mm. hyllyttäjän keikkaa. Toimin parilla rippileirillä isosena, toimin ennen eropapereita tuutorina. 2013 hain eropaperit lähihoitajakoulusta motivaation puutteen takia, mutta kävin 3kk kestävän baarityöntekijän koulutuksen, jonka myötä sain viikonlopuille työpaikan. Palasin puoltoista vuotta sitten jatkaan opintoni loppuun, ja viime kesästä eteenpäin minulla on ollut parhaimmillaan kaksi työtä. Jälkihuoltonuorena olen oikeutettu siihen että sossusta maksettaisiin toimeentulotukea ja vuokrani yms. mutta syys-lokakuusta asti nostin opintolainaa ja tein sekä baarityötä että lähihoitajan keikkoja 5päiväisten opintojeni ohella selvitäkseni täysin itsenäisesti, ilman kuntani veronmaksajien rahoja.

Kuulostanko ongelmanuorelta tai kriminaalilta? Tai sossupummilta? Tai luuserilta josta ei ole yhtään mihinkään? En ainakaan omasta mielestäni. Tiedän paljon nuoria jotka ovat erilaisista, itseäni paljon huonommista lähtökohdista joutuneet huostaanotetuiksi, ja kuinka he on niiden vuosien aikana kasvanut ja muuttunut. Kuinka heistä on tullut kunnollisia kansalaisia (osahan oli alusta alkaen), mihin itsenikin luokittelisin. Siksi siis, LOPETTAKAA YLEISTÄMINEN. Se että tiedätte yhden tai kaksi ihmistä jotka ovat juuri niitä joiden takia meitä yleistetään, saa teidät unohtamaan meidät jotka olemme heidän vastakohtiaan. Monet meistä eli sitä ns. "ihan tavallista nuoruutta" - eli myöhään ulkona, ollaan autojen kyydeissä, ehkä röökiä, ehkä alkoholia, muttei ongelmiksi asti. Ihan sitä mitä myös te olette tehneet jotka ette ole olleet huostaanotettuina. Teidän näkemyksenne eivät suurella todennäköisyydellä perustu kokemuksiin, eikä siihen mitä olette oikeasti nähneet, tai siihen mitä olet kuullut toisten taustoja ja heidän tunteitaan.

Tiedän että itsekin yleistän jo tässä postauksessa paljon, mutta pyrin suuntaamaan sen juuri niihin, joita tätä kirjoittaessani ajattelin. Koska tiedän että heitä on monta.

Paljon on vielä asioita jotka ehtivät kadota päästäni mutta ei sen väliä, ehkäpä pointti tuli selväksi. Ei aivot näin puoli neljän aikaan yöllä pelitä ihan kunnolla. :D

Se tunne kun on unelmia

Tänään istuskelin tavalliseen tapaan toisessa työpaikassani kahvilla ennen yövuoron alkua. Istuin samassa pöydässä vanhemman sisarukseni kanssa, kunnes seuraamme liittyi hänen ystävänsä joka on kotoisin jenkkilästä. Siinä tovin keskustelimme myöskin jenkeistä. Toin esille unelmiani, kuten roadtrip road 66lla. Haaveenani olisi ajaa tie päästä päähän, käydä monissa paikoissa kuten Los Angelesissa, Las Vegasissa ja ennen kaikkea San Fransiscossa.

Rupesin siinä oman pääni sisällä pohtimaan unelmiani, ja kiinnitin huomiota siihen innostukseen jonka unelmointi aiheutti sisälleni. Hyvää oloa, hyvää mieltä. Siispä siksi päätin tehdä postauksen asioista joista unelmoin, joista aion toteuttaa suurimman osan ennen kuolemaani.

Ensimmäisenä aion seurata unelmiani. Aloitetaan lista siis realistisista unelmista.

Ainaisena pessimistinä olen kevään myötä yrittänyt tuoda elämääni optimistisuutta. Olen huomannut elämän olevan paljon mukavampaa kun on yrittänyt negatiivisistakin asioista etsiä positiiviset puolet. Mutta vielä on tässä aihealueessa paljon reenaamista.

Oppia rakastamaan itseäni. Se on yksi elämäni suurimmista tehtävistä. En vihaa itseäni ja koen vain tiettyinä aikoina inhoa itseäni peilistä katsoessa, todella harvoin. Pääasiassa olen tyytyväinen itseeni sekä ulkoiseen että sisäiseen olemukseen. Tiedostan kuitenkin sen, että asiat joihin en itsessäni ole tyytyväinen, ovat niitä mihin itse voisin halutessani vaikuttaa. Ajattelen asiat niin, että jos en itse pidä itsestäni, miksi muidenkaan pitäisi? Miksi jonkun täytyisi ajatella minun olevan hyvä tyyppi, jos en ole edes itse samaa mieltä? Ei miksikään. Siksi pidänkin itsestäni, enkä koe sitä itserakkautena vaan itsensä arvostamisena.

Haaveilen enemmän kaasoksi pääsemistä kuin omien häiden suunnittelua. En edes tiedä haluanko koskaan naimisiin, mutta haluaisin olla paikalla sekä osana suunnittelua kun jonain päivänä ehkä joku parhaista ystävistäni menee naimisiin.

Tatuoinnit. Nyt niitä on kolme, mutta lisää on tulossa ja paljon. Olen niitä ihmisiä jotka miettii tatuoinnit merkityksineen ettei jälkeenpäin kaduta. Tälläkin hetkellä suunnittelen pääni sisällä yhtä isoa tatuointia jossa yhdistyy monet pienistä joita haluan toteuttaa. En ota tatuointeja koska kaikilla muillakin on niitä, vaan koska rakastan niitä. En myöskään ole niitä jotka toteuttaa kaikki tatuointi-ideat nyt-heti. Eikä itseni kiinnosta mitä niistä muut ajattelevat saati miltä ne näyttää 50vuoden päästä, enhän edes tiedä olenko hengissä enää silloin. Enkä ymmärrä ihmisiä jotka tatuointien perusteella leimaavat ihmiset, koska sisin on tärkeämpi kuin ulkokuori.

Haluan rakastua. Rakastua ihmiseen, joka rakastaa mua juuri sellaisena kuin olen. Rakastaa huonoista ja hyvistä puolistani huolimatta. Pienestä asti unelmani on ollut se, että jonain päivänä minulla on perhe. Rakastava mies ja 2-3lasta, molempaa sukupuolta. Pikkuinen perhe, isossa omakotitalossa. Mutta haaveet on haaveita, ei väliä missä asuu kunhan se perhe olisi. Haaveni olisi yksinkertaisesti olla hyvä äiti sekä hyvä vaimoke, jonain kauniina päivänä. En vaadi ihmeitä, enkä koe vaativani paljoa esimerkiksi mieheltä. Sillä haluan miehen, joka on uskollinen, rehellinen, ketä saa minut tuntemaan itseni maailman onnellisimmaksi kun olen hänen kanssaan ja surulliseksi kun en ole hänen lähellään. Joka opettaa käsittelemään parisuhteeseen ja toiseen ihmiseen kohdistuvia tunteita uudella tavalla, joka antaa syyn nousta aamulla iloisena ja onnellisena uuteen päivään. Ja sitä haluan myöskin itse olla toiselle osapuolelle.

Vaihtaa pelkääminen täysillä elämiseen. Tätähän itse parhaillaan teen, pienin askelin. En koe pelkääväni elämää ja mitä se tuo tullessaan, enkä sinällään muutoksiakaan, mutta jännittäähän se paljon ja joskus pelottaa lähteä tekemään niitä muutoksia. Mutta nyt olen päättänyt muuttaa elämässäni lähes kaiken, ja aloitan sen muuttamalla kotikaupungistani takaisin sinne minkä koen kotikaupungikseni. Muutokset ovat niitä elämän pieniä asioita joista olen onnellinen ja joita koen tarvitsevani.

Haluan osata lähes täydellisesti englantia. Ymmärrän suurimman osan lukemastani, osaan kirjoittaa aika hyvin lukuunottamatta lauseiden oikeinmuodostamista, mutta en ymmärrä paljon puhetta enkä osaa lausua itse englantia.

En koe olevani huonoin baarimikko, mutta on vielä niin paljon opeteltavaa. Haluaisin osata niiiiiin paljon kansainvälisiä juomia, mutta niitä ei kovin tavallisissa paikallisissa pubeissa mene. Paikallisissa pubeissa menee pääasiassa mietoja juomia sekä viina-lantrinkiseoksia. Keväällä jouduin tekemaan wiskisourin, ja hävetti joutua googlettamaan se. Mutta olin tehnyt niitä viimeksi kaksi vuotta takaperin koulussa, koska ei kukaan niitä koskaan tilaa. Mansikkamargaritan joudun lukemaan ohjeesta, tom collinsin mittasuhteet joudun välillä tarkastaan jos on pitkä aikaväli sen edellisestä teosta. Tietenkin osaan tavalliset valkovenäläiset, ville vallattomat, kelkat, gt:t, yms koska niitä menee ja ne on niin yksinkertaisia. Drinkkejä on varmaan yhtä paljon ellei enemmänkin kun tekijöitä, mutta haluaisin laajentaa osaamistani niin paljon.

Hoen usein ihmisille, että tärkeintä ei ole päämäärän saavuttaminen vaan se että yrittää. Samaa ajatusta voin hyödyntää tässä, ja tämän voi ottaa motivaatiolauseena elämään. Tärkeintä ei ole se minne menet, mikä on päämäärä, vaan se että menet, koet. Mieluummin niin, kuin katuisit ettet mennyt ja kokenut.

Koska San Fransisco, ei lisättävää. 

Epärealistisiakin haaveita täytyy olla. 

Eikä haaveiden täydy aina olla mukavia, joskus voi olla ilkeitäkin unelmia. Uskon etten ole ainoa kenellä on mielessä jo ihmisiä joiden naamalle muutamat drinkit voisi heittää hyvillä mielin sitä katumatta. 

Tähän on hyvä lopettaa, jätetään loput unelmani salaisuuksiksi. Tämän tekeminen toi paljon lisää hyvää oloa, hieman piristystä elämään. Mene, tee ja koe, ei mulla muuta.

Peace and love.