Tulevana maanantaina aloitan määräaikaisen sijaisuuden ihan eri puolella Suomea, ihan erilaisessa paikassa mihin olen tottunut ja ihan erilaisilla työajoilla. Tietenkin myös työkaverit ja asiakkaat ovat uusia ja vieraita. Jännityksen määrä vain kasvaa päivä päivältä, kun mielessä pyörii niin paljon ajatuksia siitä että miten hommat menee. Tietenkin toivon että sopeudun ja ns. "Kotiudun" nopeasti jotta voisi mahdollisesti olla tulevaisuudessakin töitä kyseisessä paikassa, mutta silti ahdistaa että jos kaikki meneekin ihan pieleen. Mitä jos olenkin omana itsenäni juuri sellainen persoona mistä ei uudessa työpaikassa pidetä?
Huhhuh. Tässä ei ole edes kaikki mitä mietin. Samalla jännittää että mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan. Viihdynkö uudessa paikassa, vai iskeekö koti-ikävä? Majoituksen kannalta varmaan ei ainakaan. Kiitän onneani ihanista sukulaisistani, joiden luona saan asustaa töiden ajan. On ihanaa saada vaihtelua omaan arkeen, lähteä pidemmäksi aikaa kauas pois kotiseudulta, mutta olla silti turvallisten ja tuttujen ihmisten lähellä.
Omalla tavallaan kuitenkin pelottaa että mitä täällä päin työpaikoissani ajatellaan kun yhtäkkiä vain infoankin lähteväni muualle tekemään töitä. Kaikki on antanut ymmärtää että se on ihan fine, mutta onko se oikeasti? Mietityttää että onko sijaisuuden jälkeen enää mahdollisuutta palata vanhoille työpaikoille, vai onko ns. "Oma paikkani" ehtinyt saada uuden ihmisen? Luulisin kyllä että kaikki ymmärtävät että mieluusti omaa taloutta ajatellen otan ilomielin kunnon työtunnit vastaan. Esimerkkinä näin vaikka lokakuu; koska en ole onnistunut mistään saamaan vakipaikkaa vaan olen kaikkialla sijainen, niin työtunteja itselleni on herunut lähihoitajana 6työvuoroa ja baarimikkona 1työvuoro. Mielelläni kuitenkin tekisin enemmän töitä, mutta mitenkäs teet kun tarjolla ei ole enempää. Voisinhan jäädä tänne odottamaan, josko kohta olisikin suurempi tarve, mutta valitettavasti en kykene siihen. En ole varma olenko vielä maininnut olevani jälkihuoltonuori, mutta anyways, olen vuoden ajan pärjännyt pääasiassa omillani ilman jälkihuollon tarjoamaa apua ja tukea, taloudellisestikin. Kerran kun olen toimeentulotuesta päässyt eroon, teen kaikkeni etten myöskään joutuisi siihen palaamaan. Tosin jälkihuoltoahan itselläni ei olekaan jäljellä enää kuin se vajaa 2viikkoa, kunnes täytän 21v.
Samalla jännittää sekin, että miten ystävät suhtautuu. Oletettavasti en ole kauaa pois, mutta mitä jos olenkin? Mitä jos sijaisuus saakin jatkoa? Tottakai otan hyvät työtunnit vastaan, olisi tyhmää kieltäytyä. Tottakai ensisijainen ajatus olisi työskennellä kotiseudulla, mutta koen ettei tällä hetkellä ole varaa valita, nimenomaan töiden määrän suhteen. Mutta mitä jos osa ystävistä ei ymmärräkään valintaani lähteä väliaikaisesti muualle ja vetää sen herneen nenään? Tosin ystävien kuuluisi ymmärtää ja olla tukena. Ja nykypäivänä on kuitenkin facetimet ja skypet, yms. joten yhteydenpidonkaan ei luulisi olevan vaikeaa.
Mutta kieltämättä en voi hokea mitään muuta, kuin huhhuh. Jännittää. Ahdistaa. Stressaa. Pelottaa. Mutta jottei olisi pelkkää negatiivista, niin odotan kyllä innolla. Jännityksen lisäksi on myös tavallaan mukava nähdä mitä se tulevaisuus tuo. Esimerkiksi mitä mahdollisuuksia se mulle suo? Samalla saan myös viettää serkkujeni kanssa aikaa, joista yksi on kummipoikani. Saa varmaan tarpeekseen musta tuossa pidemmän päälle. :)
Uskoisin tämän riittävän tällä erää purkamaan hieman stressiäni ja jännitystäni. Joten eikun seuraavaan pohdintaan sitten! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti