Moni on kysynyt multa, että miten jaksan paiskia niin kovasti duunia. Mutta kun ei mulla ole muutakaan millä täyttää arkeani. Tykkään tehdä töitä, ja mitä muutakaan sitä sinkkuna voi tehdä kun töitä. Jos mun elämäntilanne olisikin eri, että mulla olisikin joku tyyppi mun elämässä, niin en usko että täyttäisin arkeani yhtä paljon töillä.
Muistan kun joitakin vuosia takaperin kaverini puhui mulle omasta tunteettomuudestaan, enkä voinut täysin käsittää mitä se tarkoitti sillä ettei se tunne mitään sillä hetkellä toisia ihmisiä kohtaan, tai siis silloin tiettyä ihmistä kohtaan. En ollut koskaan kokenut sitä tunteettomuutta vielä itse. Mutta tänä päivänä mä tiedän mitä se tarkoitti, nyt mä ymmärrän sitä täysin vaikka elämäntilanteeni onkin ihan erilainen kuin mikä hänellä oli. Tässä lähivuosina oon huomannut muuttuneeni paljon kylmemmäksi ja kyynisemmäksi. Tottakai tunnen iloa, surua, vihaa - kaikkia tunteita jotka vaan kuuluu arkeen, mutta en tunne toisia ihmisiä kohtaan mitään. Enkä tarkoita nyt yleisesti, vaan tarkoitan sillä sitä, että on tässä kuvioissa aina välillä pyörinyt ihmisiä, mutta ei sellaista joka olisi saanut mut ns. "syttymään", tai mun "tunteet heräämään." Vaikka kyseessä olisikin sellainen ihminen jonka seurassa tykkään olla, jolle tykkään kertoa päivien iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia, ketä saa mut nauramaan, niin _ei mitään_. Ei yksinkertaisesti mitään.
Joskus tuntuu että kun lähes kaikki frendit on parisuhteessa ja perheitä perustamaisillaan, että he ei aina ymmärrä. Tosin en mäkään heitä, koska en oo kokenut sitä mitä he heidän kumppaniensa kanssa, esimerkiksi nyt sieltä tunnepuolelta. Tietenkin oon onnellinen jokaisen frendini puolesta joka on jo siinä elämäntilanteessa mihin nuorempana kuvittelin itsenikin tänä päivänä. On aika kauheeta ajatella että oon nyt samanikänen kun meidän äiti kun se meni meidän iskän kanssa naimisiin, vuosi ennen kuin vanhin meistä lapsista syntyi.
Tiettekö kun pikkulikkana oli yksi suurimmista elämäntavotteista löytää mies, tehdä lapsia ja perustaa perhe? Koen olevani vielä kaukana siitä. Tänään justiinsa soitin pahan mielen takia parhaalle kaverilleni joka on aina valmis kuunteleen mua. Saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa kun harmitti niin paljon se ettei ole ketään sillä tavalla elämässä kun suurimmalla osalla lähipiiristä. Selitinkin, että täytän mieluusti arkeni töillä ettei jää luppoaikaa kauheasti jottei kerkiä miettimään ja murehtimaan. Tuleehan sitä nyt pakostikin mieleen kysymys "mikä mussa on vikana kun en kelpaa kenellekään" tai "miksi en oo löytäny sitä kuka mut saa syttymään?" Vaikka enpä usko kenessäkään meistä olevan niin paljon vikaa ettei sopivaa kumppania jossain vaiheessa löytyisi.
En mä odota mitään ihmeitä, en usko rakkauteen ensisilmäyksellä tai "siihen oikeaan", mutta haluaisin löytää sen joka kolahtaa. Sen, kenen kanssa voi olla vaikka 24/7 ja sit kun joutuukin oleen vaikka yön erossa, niin on jo kauhea ikävä toista. Sen, ketä joko odottaa mua kotona kun pääsen töistä, tai vastavuoroisesti sen ketä mä odottaisin töistä kotiin. Sen jolle vaikka valmistaa ruoka valmiiksi ennen kun se on kotona, jotta se pääsisi suoraan pöytään työpäivän jälkeen. Sen joka tekee mut onnelliseksi pelkällä hymyllään. Sen jonka kanssa perustaa koti ja perhe.
SE ihminen on jotain sellaista, mikä mun elämästä puuttuu.
Tiedän etten ole mikään helpoin mahdollinen ihminen tunteettomuuteni kanssa, mutta tiedän että kun joku ne saa heräämään, niin satavarmasti annan huomatakin sen. Oon pohtinut, että tunteettomuus voi johtua luottamuksen puutteesta ihmisiin. Kuten sekin että harvemmin katson ihmisiä silmiin kovin pitkään, koska mun mielestä niin ei vaan voi tehdä jos ei luota toiseen sataprosenttisesti. Se ei tunnu oikealta.
Hohhoh. Mulla oli paljon ajatuksia tähän aiheeseen liittyen, mutta ajatukset katkes. Mutta sen tiedän että erityisesti aina silloin kun tulen kotiin illalla, on ihana mennä heti nukkumaan jotta pääsee takaisin töihin aamulla, ettei tarvi harmistua siitä ettei kotona odotakaan ketään, eikä ketään edes laita hyvänyön viestejä. Paitsi meidän äiti, se laittaa melkein aina. Tänään mä koen kokeneeni tunteita.
Mutta nyt mä painun nukkumaan yksin isoon ja ihanan pehmeään, omaan jenkkisänkyyni. Käperryn monen tyynyn ja kahden peiton kanssa jonkun näköiseen sikiöasentoon ja pistän simmuni kiinni ja lakkaan murehtimasta. Aamulla herään oletettavasti paljon paremmilla mielin, enkä jaksa tästä aiheesta taas hetkeen ottaakaan stressiä. Joten hyvää yötä, peace and love!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti