Se tunne kun yleistetään.

Hain sanalle YLEISTYS määritelmää, ja google ohjasi minut tälle sivulle : http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/yleistys
Sivulla kerrotaan mitä yleistys tarkoittaa. Kopioin sieltä suoraan erään hyvän esimerkin, jonka kirjoittaja oli mieleensä saanut kyseisestä aiheesta.

"Nuo nuoret käyttäytyvät huonosti" -> "kaikki nuoret käyttäytyvät huonosti"

Niin, tottakai. Kun yksi nuori ei osaa käyttäytyä, ei tietenkään kukaan osaa. Eikös se näin mene? Ei. Se on nimenomaan yleistystä. Ja yleistys on asia joka ärsyttää suunnattomasti, erityisesti silloin kun se kohdistuu sinuun itseesi.

Luin tänään iltalehdestä Muhoksella perhekodissa tapahtuneesta murhasta. Ennen itse postaukseni alkua, mainitsen että en missään tapauksessa voi ymmärtää näiden nuorten tekoa saati pitää sitä sallittuna, ikäänkään katsomatta. Murha on aina murha, eikä sitä voi perustella hyväksytysti mitenkään. Enkä tässä nyt rupea pohtimaan sitä, että onko kyseinen ohjaaja tehnyt näille nuorille jotain mikä on motiivina tähän nuorten tekoon.

Mutta anyways. Kommentit aiheista, sekä ne mitä etusivullani on iltalehden kommenttiosion lisäksi näkynyt, ovat oikein mukavia esimerkkejä yleistyksestä. Nimiä ja lähteitä mainitsematta kirjoitan niistä pari tähän.

Esimerkiksi kun iltasanomissa oli otsikolla "Muhoksen perhekodin ohjaajan murhasta epäillyt ovat ongelmanuoria" - oli siihen liitetty kommenttina "Kukahan sherlock tuon tajusi, että jos murhaa ohjaajansa voi kyseisellä henkilöllä olla jotain ongelmia? Ei kai noissa perhekodeissa asukaan muita kuin ongelmanuoria? Sitä vartenhan ne kai on?"
- Ei, ei ole. Herää todellisuuteen.

"Yllättyikö joku oikeasti?"
 - Toivon että tämä kommentti tuli kyseisen perhekodin negatiiviseen maineeseen liittyen eikä yleistyksenä huostaanotettuihin nuoriin.

"Ei ne lapset syyttä siellä ole"
- Ei niin, mutta se ei todellakaan tarkoita että he itse olisivat siihen syyllisiä millään tasolla.

Eräs ihminen yksissä kommenteissa kertoi omia kokemuksiaan, ja oli selkeästi kyllä itse perhekotia vastaan (ei kyseistä ohjaajaa) omien kokemustensa vuoksi, niin eräältä fiksulta kuului kysymys: "Jos olet siellä ollut, niin päässäkö viiraa?"
- Aívan, eihän sitä voikaan olla kuin päässä vikaa jos on huostaanotettu. HALOO, ottakaa se pää pois sieltä roskista.

Paljon oli myös kommenttia kuinka kaikki laitos-/perhekotinuoret ovat kriminaaleja ja kuinka heistä ei koskaan tule mitään ymsyms. Ja SE on se mikä särähtää korviin ja pahasti, tai tässä tapauksessa silmiin. SE on se mikä saa mun sisällä tunteet kiehumaan.

Ilokseni huomasin myös, että vaikka näitä nuoria ei (aina) puolustettu, niin yleisesti puhuttiin juurikin sitä, minkä itse haluan tuoda esiin. Tässä esimerkkikommentti: "Ei tietenkään saa tappaa ketään, kommentoin vain niille jotka väittävät että jokainen lapsi jokaisessa laitoksessa olisi joutunut sinne omien tekojensa vuoksi, ja olisi joku nuorisorikollinen tms."
- Tämä, mieleni pelastaja. Tiivistettynä, oih. Tykkään.

Rupesin itse selvittelemään mielenkiinnosta että minkälainen tuo paikka on, ja vastaus heidän nettisivuillaan kuuluu tässä: "Metsolan henkilökunta on erikoistunut työskentelemään haasteellisesti käyttäytyvien nuorten kanssa. Nuorilla on ollut ennen Metsolaan tuloa useita laitos- tai muita sijoituspaikkoja."
- Voisin tästä ajatella, että tuo paikka on näille nuorille ollut se yksi viimeisimmistä paikoista. Kommenteista joita luin, sain meinaan sen käsityksen että tuo paikka olisi kokonaisuudessaan koulukoti jossa on erilaisia yksiköitä kuten perhekoteja. Eli itse puhuisin kokonaisuutena siitä, eli koulukotina. Koulukodit tuo minulle sellaisen mielikuvan että ne ovat tiukempia kuin esimerkiksi tavalliset perhekodit.

Miksi tämä aihe saa minut raivon partaalle?
Koska MINÄ olen laitosnuori, perhe(ryhmä)kotinuori. Yleistyksien perusteella olen nuorisokriminaali jolle vanhempani eivät ole osanneet tai viitsineet laittaa rajoja. Olen siis säälittävä hylkiö tässä yhteiskunnassa josta ei tule koskaan yhtään mitään, joka elää sossun rahoilla.
Niin. Olenko? Voin vastaa siihen lyhyesti ja ytimekkäästi, että en. En ole mitään yllämainituista.

Avataanpas vähän taustaani. Minut avohuollon sijoutuksen kautta lopulta huostaanotettiin, koska minulla ei ollut muuta paikkaa missä olla. Vanhempani eivät olleet alkoholisteja eivätkä väkivaltaisia. He piti minulle sekä sisaruksilleni kuria ja meillä oli molempien kotona säännöt, mutta omasta mielestäni ne olivat liian kireät verrattuna kavereideni kotien sääntöihin. Siitä meillä oli aina riitaa, ja koska perheessäni kaikki, minä mukaanlukien, on aina ollut jääräpäitä, niin  harvemmin päästiin kompromisseihin. Jos sanottiin ei, se oli ei, vaikka kuinka yritti. Tosin näin jälkeenpäin ajateltuna on hienoa että vanhempani pitivät päänsä päätöksissään, etten aina saanut tahtoani läpi. Vaikka kyse olikin pienistä asioista, kuten esimerkiksi kotiintuloajoista. Meillä kotiintuloaika oli aikaisin, ja siitä matsattiin usein. Siihen liittyen näytin mieltäni sillä että saatoin mennä TUNTIA myöhemmin kotiin, enkä ollut kokonaista yötä pois. Minulla ei ollut alkoholin suhteen ongelmia, olin kerran tai kaksi ennen perheryhmäkotiin joutumista kokeillut alkoholia, olinhan nuori. Lisätään tähän vielä sekin, että sain kyllä aiheutettua aiheesta kuin aiheesta riidan. Eli oikeastaan kaikesta. Siivouksesta, jopa ruuastakin.

Anyways, syy siihen että minut huostaanotettiin, ei ollut se että vanhempani olivat huonoja vanhempia, tai että minä olisin ollut ongelmanuori tai kriminaali. Koska niin ei ollut, vanhempani ovat aina olleet minulle hyviä vanhempia ja aina ajatelleet minun ja sisarusteni etua, ja mitä tulee minuun, niin olin vain nuori joka halusi hieman elää sitä nuoruutta jota sitten muistella vanhana. Sosiaalitoimistostakin sanottiin että on aika poikkeuksellinen huostaanottotapaus. Meillä ei vain kotona kemiat kohdanneet, mikä aiheutti riitaa, mikä kulutti kaikki loppuun. En tullut toimeen edes sisarusteni kanssa kovinkaan pitkään samassa tilassa. En syyllistä ketään yli toisen, en edes itseäni. Ajattelen, että yhdessä olisimme ehkä voineet muuttaa asioita. MUTTA, en kadu päivääkään menneessäni. Meillä on kaikilla omat historiamme, jotka sisältävät positiivisia ja negatiivisia asioita.
Silloin ne olivat negatiivisia asioita, mutta nykyään ne ovat yhtiä elämäni positiivisimmista asioista.
Olen sitä mieltä, että on hyvä kun ihmisellä on menneisyys, koska sinne on kiva palata. Positiivisia asioita muistella ilolla, ja negatiivisia asioita muistella siinä mielessä positiivisesti että on selvinnyt niistä.

En tiedä kuinka paljon erilaisempi olisin nyt jos kaikkea tuota ei historiassani olisi ollut. Olin n. 3 vuotta avohuollon sijoutuksessa ja huostaanotettuna. Siellä oli hieman löysemmät rajat kuin kotona (edellyttäen että talon säännöistä sekä sovituista asioita pidettiin kiinni) ja sain elää sitä nuoruutta. Tietenkin tein paljon kaikkea salaa, välillä jäin kiinni ja kärsin rangaistuksia. Enkä todellakaan aina ottanut rangaistuksia vastaan hyvillä mielin vaikka tiesin itse toimineeni väärin. Mutta paikka jossa asuin, siitä tuli koti. Se ei jäänyt negatiiviseksi muistoksi, vaan positiiviseksi. Sain sieltä elämääni todella hyvät lähtökohdat, kasvoin paljon ihmisenä henkisesti, sain tukea lähihoitajan opintoihini alusta loppuun, jopa vielä viime keväänä. Tutustuin siellä mm. parhaaseen ystävääni, sekä moniin muihin ihaniin (ja ei-niin-ihaniin) ihmisiin, joiden kanssa ollaan edelleem yhdessä. Yksi vuoden kohokohdista on kyseisen paikan järjestämä joulujuhla nykyisille ja vanhoille nuorille sekä ohjaajille, koska siellä näkee ne sen hetkisten vuosien tärkeimmät ihmiset, työntekijät mukaanlukien.
Jäin sijoituspaikkani jälkihuoltoasuntoon itsenäistymis-/jälkihuoltonuoreksi 1,5vuoden ajaksi. Valmistuin sosiaali- ja terveysalalta liikuntapainotteiseksi, mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi tänä keväänä, ja opinnäytetyöni aiheena oli jälkihuollon palvelut. Tulevaisuudessa haluan päästä Laureaan opiskelemaan rikosseuraamusalan sosionomiksi jotta pääsen työskentelemään nuorten kanssa vastaavissa "laitoksissa" ja lähteä auttamaan heitä oman kokemuspohjani kautta. Jokaisella on omat lähtökohdat, omat kokemukset, mutta se ei tarkoita että yhteys puuttuisi.

Olen 15vuotiaana aloittanut kesätyöt, ja sen jälkeen olen tainnut olla yhden kesän ilman yhtäkään työpaikkaa. 2012 aloin tekemään opteamilla mm. hyllyttäjän keikkaa. Toimin parilla rippileirillä isosena, toimin ennen eropapereita tuutorina. 2013 hain eropaperit lähihoitajakoulusta motivaation puutteen takia, mutta kävin 3kk kestävän baarityöntekijän koulutuksen, jonka myötä sain viikonlopuille työpaikan. Palasin puoltoista vuotta sitten jatkaan opintoni loppuun, ja viime kesästä eteenpäin minulla on ollut parhaimmillaan kaksi työtä. Jälkihuoltonuorena olen oikeutettu siihen että sossusta maksettaisiin toimeentulotukea ja vuokrani yms. mutta syys-lokakuusta asti nostin opintolainaa ja tein sekä baarityötä että lähihoitajan keikkoja 5päiväisten opintojeni ohella selvitäkseni täysin itsenäisesti, ilman kuntani veronmaksajien rahoja.

Kuulostanko ongelmanuorelta tai kriminaalilta? Tai sossupummilta? Tai luuserilta josta ei ole yhtään mihinkään? En ainakaan omasta mielestäni. Tiedän paljon nuoria jotka ovat erilaisista, itseäni paljon huonommista lähtökohdista joutuneet huostaanotetuiksi, ja kuinka he on niiden vuosien aikana kasvanut ja muuttunut. Kuinka heistä on tullut kunnollisia kansalaisia (osahan oli alusta alkaen), mihin itsenikin luokittelisin. Siksi siis, LOPETTAKAA YLEISTÄMINEN. Se että tiedätte yhden tai kaksi ihmistä jotka ovat juuri niitä joiden takia meitä yleistetään, saa teidät unohtamaan meidät jotka olemme heidän vastakohtiaan. Monet meistä eli sitä ns. "ihan tavallista nuoruutta" - eli myöhään ulkona, ollaan autojen kyydeissä, ehkä röökiä, ehkä alkoholia, muttei ongelmiksi asti. Ihan sitä mitä myös te olette tehneet jotka ette ole olleet huostaanotettuina. Teidän näkemyksenne eivät suurella todennäköisyydellä perustu kokemuksiin, eikä siihen mitä olette oikeasti nähneet, tai siihen mitä olet kuullut toisten taustoja ja heidän tunteitaan.

Tiedän että itsekin yleistän jo tässä postauksessa paljon, mutta pyrin suuntaamaan sen juuri niihin, joita tätä kirjoittaessani ajattelin. Koska tiedän että heitä on monta.

Paljon on vielä asioita jotka ehtivät kadota päästäni mutta ei sen väliä, ehkäpä pointti tuli selväksi. Ei aivot näin puoli neljän aikaan yöllä pelitä ihan kunnolla. :D

Se tunne kun on unelmia

Tänään istuskelin tavalliseen tapaan toisessa työpaikassani kahvilla ennen yövuoron alkua. Istuin samassa pöydässä vanhemman sisarukseni kanssa, kunnes seuraamme liittyi hänen ystävänsä joka on kotoisin jenkkilästä. Siinä tovin keskustelimme myöskin jenkeistä. Toin esille unelmiani, kuten roadtrip road 66lla. Haaveenani olisi ajaa tie päästä päähän, käydä monissa paikoissa kuten Los Angelesissa, Las Vegasissa ja ennen kaikkea San Fransiscossa.

Rupesin siinä oman pääni sisällä pohtimaan unelmiani, ja kiinnitin huomiota siihen innostukseen jonka unelmointi aiheutti sisälleni. Hyvää oloa, hyvää mieltä. Siispä siksi päätin tehdä postauksen asioista joista unelmoin, joista aion toteuttaa suurimman osan ennen kuolemaani.

Ensimmäisenä aion seurata unelmiani. Aloitetaan lista siis realistisista unelmista.

Ainaisena pessimistinä olen kevään myötä yrittänyt tuoda elämääni optimistisuutta. Olen huomannut elämän olevan paljon mukavampaa kun on yrittänyt negatiivisistakin asioista etsiä positiiviset puolet. Mutta vielä on tässä aihealueessa paljon reenaamista.

Oppia rakastamaan itseäni. Se on yksi elämäni suurimmista tehtävistä. En vihaa itseäni ja koen vain tiettyinä aikoina inhoa itseäni peilistä katsoessa, todella harvoin. Pääasiassa olen tyytyväinen itseeni sekä ulkoiseen että sisäiseen olemukseen. Tiedostan kuitenkin sen, että asiat joihin en itsessäni ole tyytyväinen, ovat niitä mihin itse voisin halutessani vaikuttaa. Ajattelen asiat niin, että jos en itse pidä itsestäni, miksi muidenkaan pitäisi? Miksi jonkun täytyisi ajatella minun olevan hyvä tyyppi, jos en ole edes itse samaa mieltä? Ei miksikään. Siksi pidänkin itsestäni, enkä koe sitä itserakkautena vaan itsensä arvostamisena.

Haaveilen enemmän kaasoksi pääsemistä kuin omien häiden suunnittelua. En edes tiedä haluanko koskaan naimisiin, mutta haluaisin olla paikalla sekä osana suunnittelua kun jonain päivänä ehkä joku parhaista ystävistäni menee naimisiin.

Tatuoinnit. Nyt niitä on kolme, mutta lisää on tulossa ja paljon. Olen niitä ihmisiä jotka miettii tatuoinnit merkityksineen ettei jälkeenpäin kaduta. Tälläkin hetkellä suunnittelen pääni sisällä yhtä isoa tatuointia jossa yhdistyy monet pienistä joita haluan toteuttaa. En ota tatuointeja koska kaikilla muillakin on niitä, vaan koska rakastan niitä. En myöskään ole niitä jotka toteuttaa kaikki tatuointi-ideat nyt-heti. Eikä itseni kiinnosta mitä niistä muut ajattelevat saati miltä ne näyttää 50vuoden päästä, enhän edes tiedä olenko hengissä enää silloin. Enkä ymmärrä ihmisiä jotka tatuointien perusteella leimaavat ihmiset, koska sisin on tärkeämpi kuin ulkokuori.

Haluan rakastua. Rakastua ihmiseen, joka rakastaa mua juuri sellaisena kuin olen. Rakastaa huonoista ja hyvistä puolistani huolimatta. Pienestä asti unelmani on ollut se, että jonain päivänä minulla on perhe. Rakastava mies ja 2-3lasta, molempaa sukupuolta. Pikkuinen perhe, isossa omakotitalossa. Mutta haaveet on haaveita, ei väliä missä asuu kunhan se perhe olisi. Haaveni olisi yksinkertaisesti olla hyvä äiti sekä hyvä vaimoke, jonain kauniina päivänä. En vaadi ihmeitä, enkä koe vaativani paljoa esimerkiksi mieheltä. Sillä haluan miehen, joka on uskollinen, rehellinen, ketä saa minut tuntemaan itseni maailman onnellisimmaksi kun olen hänen kanssaan ja surulliseksi kun en ole hänen lähellään. Joka opettaa käsittelemään parisuhteeseen ja toiseen ihmiseen kohdistuvia tunteita uudella tavalla, joka antaa syyn nousta aamulla iloisena ja onnellisena uuteen päivään. Ja sitä haluan myöskin itse olla toiselle osapuolelle.

Vaihtaa pelkääminen täysillä elämiseen. Tätähän itse parhaillaan teen, pienin askelin. En koe pelkääväni elämää ja mitä se tuo tullessaan, enkä sinällään muutoksiakaan, mutta jännittäähän se paljon ja joskus pelottaa lähteä tekemään niitä muutoksia. Mutta nyt olen päättänyt muuttaa elämässäni lähes kaiken, ja aloitan sen muuttamalla kotikaupungistani takaisin sinne minkä koen kotikaupungikseni. Muutokset ovat niitä elämän pieniä asioita joista olen onnellinen ja joita koen tarvitsevani.

Haluan osata lähes täydellisesti englantia. Ymmärrän suurimman osan lukemastani, osaan kirjoittaa aika hyvin lukuunottamatta lauseiden oikeinmuodostamista, mutta en ymmärrä paljon puhetta enkä osaa lausua itse englantia.

En koe olevani huonoin baarimikko, mutta on vielä niin paljon opeteltavaa. Haluaisin osata niiiiiin paljon kansainvälisiä juomia, mutta niitä ei kovin tavallisissa paikallisissa pubeissa mene. Paikallisissa pubeissa menee pääasiassa mietoja juomia sekä viina-lantrinkiseoksia. Keväällä jouduin tekemaan wiskisourin, ja hävetti joutua googlettamaan se. Mutta olin tehnyt niitä viimeksi kaksi vuotta takaperin koulussa, koska ei kukaan niitä koskaan tilaa. Mansikkamargaritan joudun lukemaan ohjeesta, tom collinsin mittasuhteet joudun välillä tarkastaan jos on pitkä aikaväli sen edellisestä teosta. Tietenkin osaan tavalliset valkovenäläiset, ville vallattomat, kelkat, gt:t, yms koska niitä menee ja ne on niin yksinkertaisia. Drinkkejä on varmaan yhtä paljon ellei enemmänkin kun tekijöitä, mutta haluaisin laajentaa osaamistani niin paljon.

Hoen usein ihmisille, että tärkeintä ei ole päämäärän saavuttaminen vaan se että yrittää. Samaa ajatusta voin hyödyntää tässä, ja tämän voi ottaa motivaatiolauseena elämään. Tärkeintä ei ole se minne menet, mikä on päämäärä, vaan se että menet, koet. Mieluummin niin, kuin katuisit ettet mennyt ja kokenut.

Koska San Fransisco, ei lisättävää. 

Epärealistisiakin haaveita täytyy olla. 

Eikä haaveiden täydy aina olla mukavia, joskus voi olla ilkeitäkin unelmia. Uskon etten ole ainoa kenellä on mielessä jo ihmisiä joiden naamalle muutamat drinkit voisi heittää hyvillä mielin sitä katumatta. 

Tähän on hyvä lopettaa, jätetään loput unelmani salaisuuksiksi. Tämän tekeminen toi paljon lisää hyvää oloa, hieman piristystä elämään. Mene, tee ja koe, ei mulla muuta.

Peace and love.

Se tunne kun on tunteet pelissä.

Jokainen meistä tietää sen tunteen, kuinka ärsyttävää on kuulla lauseen alkavan "se tunne kun.." - sillä se meni ainakin facebookissa joitakin vuosia sitten överiksi. Tuo edellä mainittu lause kulutettiin loppuun. Mutta jostain syystä lähikuukausina olen alkanut itse jälleen käyttää sitä, huomattavasti normaalia enemmän. Tästä syystä päätin jälleen perustaa blogin, johon voin facebookin sijaan pohtia ja purkaa pääkoppani sisältöä ketään häiritsemättä.

Niihin aikoihin kun aloin käyttämään kyseistä lausetta enemmän, huomasin kiinnittäväni enemmän huomiota tunteisiin mitä käyn läpi. Ja niitä aion käydä läpi myös blogissani, tunteita joita koen, joita ihmiset kokevat. Tunteet usein rajataan vain muutamiin hassuihin, mutta todellisuudessa niitä on niin paljon, erityisesti kun eri tunteet sekoittuvat keskenään.

Chessin Joskus tuntuu biisiä siteeraten "Joskus tunne on sellanen et itkettää, oon niin hukassa ettei ymmärrä mistään mitää, nyt mikä auttais, tästä pelastais. Joskus tunne on maailman onnellisin, kun se tunne päättyy mistä sen taas löytäisin, nyt mikä auttais, tästä pelastais"

Tämä kyseinen biisi kokonaisuudessaankin on sellainen mun ns. "Voimabiisi" - josta saan kaikkein masentavimpina hetkinä voimaa, josta olen parille ystävällenikin huonompina aikoina sanonut että vasta sitten voi huolestua jaksamisestani kun tuon tämän biisin esiin - sitä ennen kaikki on hyvin. Mutta laitoin tämän kertosäkeen tähän siksi, että nuo ovat ehkä niitä yleisimpiä tunteita joita ihmiset tuntevat, ja tottakai olisi mukavinta että se tunne olisi aina maailman onnellisin, mutta kun se ei mene niin. Se ei vaan voi mennä niin. Ilman negatiivisia tunteita ei voisi olla maailman onnellisin, kun ei tietäisi vastakohtia.

Mutta nyt kerron esimerkin miksi MINÄ olen tällä hetkellä maailman onnellisin. Syynä on tämän hetkinen elämäntilanteeni, muutto. Olen muuttamassa takaisin paikkakunnalle, jossa asuin ne ns. "Tärkeimmät" nuoruusajat. Puoltoista  vuotta sitten muutin takaisin paikkakunnalle jossa olen asunut lähes koko elämäni, lukuunottamatta niitä tärkeimpiä nuoruusaikoja. Tämän hetkisellä paikkakunnalla minulla on perhe ja työt. Tulevalla paikkakunnalla enää vain kaverit kun päätin kouluni toukokuun lopussa. Noiden asioiden välillä painottelin puoltoista vuotta sitten, perhe ja työt vaiko koulu ja kaverit? Valinta ei ollut vaikea. Nyt halusin elämääni muutoksia joka saralla, ja päätin lähteä takaisin sinne minne koen kuuluvani, siellähän aina muutenkin olen kun vain töiltä ehdin. Perhe ja työt jäävät tänne, mutta välimatka ei ole kun n. 20min. Perheeseen ja tunteisiin palaan varmastikin jossain kohti tarkemmin, mutta oli kiva nähdä kuinka omat vanhemmat eivät tuominneet kun ilmoitin etsiväni asuntoa muualta. Tuli tunne että he luottaa MINUN omiin päätöksiini omaan elämääni liittyen, ja niin sen kuuluu tässä iässä jo mennäkin.

Varsinkin jos olet nuori aikuinen, USKALLA itsenäistyä, USKALLA tehdä omia valintoja niistä ilmoittaen eikä lupaa kysyen. Muista että SINÄ olet se joka elää elämääsi, SINÄ olet se joka ottaa vastuun omista päätöksistäsi. Joskus vaan täytyy ajatella itseään eikä muita.

Mutta se tunne, kun koen pääseväni "kotiin" - se on mahtava, ja sitä on vaikea sanoin kuvailla! Koen iloa, innostusta, koen olevani hyväntuulisempi ja täynnä energiaa, täynnä uutta intoa elämää kohtaan. Koen, että pienilläkin elämänmuutoksilla voi saada paljon muutoksia positiivisessa mielessä oman pääkopan sisälle. Positiiviset tunteet tuo sitä voimaa, mitä arjen pyörittämiseen vaaditaan. Enkä usko että olisin parempaan ajankohtaan voinut alkaa näitä muutoksia elämääni hakemaan. Loppukevät ja alkukesä menivät monien, pääasiassa negatiivisten tunteiden pyörteissä, joten oli jo aikakin hakea muutoksilla niitä pelkästään positiivisia tunteita.

Jos sinusta tuntuu, tai pelkäät jämähtäväsi paikoillesi liian aikaisin, hae muutoksia elämään. Jokainen päättää itse mitä tietä kulkee, eikä pidä liian tarkasti reittiä etukäteen miettiä, sillä joskus polulta poikkeaminen voi olla juurikin se millä saat eloa ja iloa elämääsi.

Tältä erää päätän pienenmoisen pohdinnan tähän, mutta eiköhän lähipäivinä saada jatkoa. Blogin ulkoasuun en jaksanut vielä kajota, mutta muutoksia on luvassa sekä blogiin että omaan elämääni. Jossain vaiheessa palaan tunteiden osalta varmaankin menneeseen, käyn läpi negatiivisiakin tunteita, mutta puhtaalta pöydältä on hyvä aloittaa positiivisin mielin.

Peace and love ✌🏼