Se tunne kun on yksinäistä.

Tämän illan pohdinnassa on aiheena yksinäisyys, tuo ahdistava ja epämukava tunne, negatiivinen ja omalla tavallaan voimakas sana. Yksinäisyys on tunne, jolla haetaan sitä tunnetta mitä koetaan kun ollaan yksin, ilman että se on vapaaehtoista. Tietenkin mulla on perhe ja kavereita joiden kanssa vietän aikaa töiden ohella, joten en ole yksin, mutta se joku puuttuu mun elämästä.

Moni on kysynyt multa, että miten jaksan paiskia niin kovasti duunia. Mutta kun ei mulla ole muutakaan millä täyttää arkeani. Tykkään tehdä töitä, ja mitä muutakaan sitä sinkkuna voi tehdä kun töitä. Jos mun elämäntilanne olisikin eri, että mulla olisikin joku tyyppi mun elämässä, niin en usko että täyttäisin arkeani yhtä paljon töillä.

Muistan kun joitakin vuosia takaperin kaverini puhui mulle omasta tunteettomuudestaan, enkä voinut täysin käsittää mitä se tarkoitti sillä ettei se tunne mitään sillä hetkellä toisia ihmisiä kohtaan, tai siis silloin tiettyä ihmistä kohtaan. En ollut koskaan kokenut sitä tunteettomuutta vielä itse. Mutta tänä päivänä mä tiedän mitä se tarkoitti, nyt mä ymmärrän sitä täysin vaikka elämäntilanteeni onkin ihan erilainen kuin mikä hänellä oli. Tässä lähivuosina oon huomannut muuttuneeni paljon kylmemmäksi ja kyynisemmäksi. Tottakai tunnen iloa, surua, vihaa - kaikkia tunteita jotka vaan kuuluu arkeen, mutta en tunne toisia ihmisiä kohtaan mitään. Enkä tarkoita nyt yleisesti, vaan tarkoitan sillä sitä, että on tässä kuvioissa aina välillä pyörinyt ihmisiä, mutta ei sellaista joka olisi saanut mut ns. "syttymään", tai mun "tunteet heräämään." Vaikka kyseessä olisikin sellainen ihminen jonka seurassa tykkään olla, jolle tykkään kertoa päivien iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia, ketä saa mut nauramaan, niin _ei mitään_. Ei yksinkertaisesti mitään.

Joskus tuntuu että kun lähes kaikki frendit on parisuhteessa ja perheitä perustamaisillaan, että he ei aina ymmärrä. Tosin en mäkään heitä, koska en oo kokenut sitä mitä he heidän kumppaniensa kanssa, esimerkiksi nyt sieltä tunnepuolelta. Tietenkin oon onnellinen jokaisen frendini puolesta joka on jo siinä elämäntilanteessa mihin nuorempana kuvittelin itsenikin tänä päivänä. On aika kauheeta ajatella että oon nyt samanikänen kun meidän äiti kun se meni meidän iskän kanssa naimisiin, vuosi ennen kuin vanhin meistä lapsista syntyi.

Tiettekö kun pikkulikkana oli yksi suurimmista elämäntavotteista löytää mies, tehdä lapsia ja perustaa perhe? Koen olevani vielä kaukana siitä. Tänään justiinsa soitin pahan mielen takia parhaalle kaverilleni joka on aina valmis kuunteleen mua. Saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa kun harmitti niin paljon se ettei ole ketään sillä tavalla elämässä kun suurimmalla osalla lähipiiristä. Selitinkin, että täytän mieluusti arkeni töillä ettei jää luppoaikaa kauheasti jottei kerkiä miettimään ja murehtimaan. Tuleehan sitä nyt pakostikin mieleen kysymys "mikä mussa on vikana kun en kelpaa kenellekään" tai "miksi en oo löytäny sitä kuka mut saa syttymään?" Vaikka enpä usko kenessäkään meistä olevan niin paljon vikaa ettei sopivaa kumppania jossain vaiheessa löytyisi.

En mä odota mitään ihmeitä, en usko rakkauteen ensisilmäyksellä tai "siihen oikeaan", mutta haluaisin löytää sen joka kolahtaa. Sen, kenen kanssa voi olla vaikka 24/7 ja sit kun joutuukin oleen vaikka yön erossa, niin on jo kauhea ikävä toista. Sen, ketä joko odottaa mua kotona kun pääsen töistä, tai vastavuoroisesti sen ketä mä odottaisin töistä kotiin. Sen jolle vaikka valmistaa ruoka valmiiksi ennen kun se on kotona, jotta se pääsisi suoraan pöytään työpäivän jälkeen. Sen joka tekee mut onnelliseksi pelkällä hymyllään. Sen jonka kanssa perustaa koti ja perhe. 

SE ihminen on jotain sellaista, mikä mun elämästä puuttuu.

Tiedän etten ole mikään helpoin mahdollinen ihminen tunteettomuuteni kanssa, mutta tiedän että kun joku ne saa heräämään, niin satavarmasti annan huomatakin sen. Oon pohtinut, että tunteettomuus voi johtua luottamuksen puutteesta ihmisiin. Kuten sekin että harvemmin katson ihmisiä silmiin kovin pitkään, koska mun mielestä niin ei vaan voi tehdä jos ei luota toiseen sataprosenttisesti. Se ei tunnu oikealta.

Hohhoh. Mulla oli paljon ajatuksia tähän aiheeseen liittyen, mutta ajatukset katkes. Mutta sen tiedän että erityisesti aina silloin kun tulen kotiin illalla, on ihana mennä heti nukkumaan jotta pääsee takaisin töihin aamulla, ettei tarvi harmistua siitä ettei kotona odotakaan ketään, eikä ketään edes laita hyvänyön viestejä. Paitsi meidän äiti, se laittaa melkein aina. Tänään mä koen kokeneeni tunteita.

Mutta nyt mä painun nukkumaan yksin isoon ja ihanan pehmeään, omaan jenkkisänkyyni. Käperryn monen tyynyn ja kahden peiton kanssa jonkun näköiseen sikiöasentoon ja pistän simmuni kiinni ja lakkaan murehtimasta. Aamulla herään oletettavasti paljon paremmilla mielin, enkä jaksa tästä aiheesta taas hetkeen ottaakaan stressiä. Joten hyvää yötä, peace and love!

Se tunne kun on arki pidettävä kasassa

Tiedättekö sen tunteen, kun rupee tuntuun siltä että elämä on liian painostavaa? Kun tuntuu että on ihan sama mitä teet ja paljon teet, mutta et saa muka mitään aikaiseksi? Kun pidät huolen siitä, että kolmen työn ohella kalenteri on aikataulutettu niin että aikaa ei kovin paljoa nukkumiselle jää, saati vapaa-ajalle? Kun yrität parhaasi mukaan pitää pakan kasassa, peläten koska se sortuu? Peläten että se sortuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa? - Jep.

Tavoitteenani on saada talous siihen kuntoon, että vastoinkäymisten ei pitäisi vaikuttaa arkeeni niin että joutuisin miettimään miten maksan vuokrani, laskuni tai ruokani. Ennen paiskin kahta duunia tiuhaan tahtiin viimeisen opintovuoteni ohella. Kun opinnot päättyivät ja arjesta löytyi aikaa, huomasin tietynlaisen tatsin katoavan kaikesta mitä tein.

Juhannuksena istuin yksin lauantai-sunnuntaiyönä kaverin mökillä laiturilla. Istuin, kuuntelin, katselin ja ajattelin. Kuuntelin ja katselin kuinka vesi liplatti osuessaan rantaan ja laituriin, vaikka tuuli olikin aika tyyni. Katselin kauniita maisemia siinä lähellä aamun hämärässä, ja mietin kuinka ihanaa oli vain olla. Ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin, vain olin siinä, tekemättä mitään. En aikaisemmin ollut edes tajunnut etten ollut ehtinyt rentoutua.

Loppukevät ja alkukesä meni tavallaan hieman negatiivissa merkeissä, joiden tosin olen huomannut tuovan nyt toisten elämään positiivisuutta. (Samalla esitän kysymyksen. Tiedättekö kuinka onnellinen voi olla, kun kaksi ihmistä jotka ovat aiheuttaneet pahaa mieltä ja oloa sinulle, ovat vihdoin tajunneet olla yhdessä sinun lähdettyäsi kuvioista? Erittäin onnellinen, koska tiedät ettei enää muita sotketa siihen kuvioon. Joten jos kyseiset ihmiset luette tämän, en ole vihainen, katkera, en mitään negatiivista. Päinvastoin, oikeasti onnellinen teidän puolesta.) Juhannuksena tajusin, että mun täytyy alkaa tekemään elämääni muutoksia. Muutoksia jotka piristää, joiden avulla arki paranee. Ja niin teinkin, kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut! Muutin takaisin paikkakunnalle joka tuntuu kotoisimmalta paikalta, ostin uuden puhelimen joka on sellaista merkkiä jota vastaan ennen olin täysin, ostin uuden auton, aloitin uudessa täysin vieraassa työssä. Ja kyllä, elämä on ollut huomattavasti valoisampaa. Sanotaan ettei raha tuo onnea, mutta kyllä se mieltä piristää!

Mutta, nyt olen ruvennut pitämään huolen siitä, että kalenterissa ja ylipäätään elämässäni sellaiset asiat kun nukkuminen ja vapaa-aika ovat täysin vieraita, utopistisia sanoja. Nyt maanantai-tiistaiyönä sain nukkua yli viikkoon ensimmäisen kerran niin, ettei ollut herätystä. Nukuin melkein 13tuntia, ja se oli ihana tunne. Kun heräsin aamulla täysin levänneenä, eikä heti ollut kiire mihinkään. Aamu alkoi hyvin, iloisena, nousin oikealla jalalla. Päivä ei sisältänyt kireyttä tai pahantuulisuutta, vaan pelkkää hymyä, aitoa sellaista.

Moni sanoo etten saa polttaa itseäni loppuun, että pitää levätäkin samalla. Niin ajattelin tehdä tämän loppuviikon kun yövuorot loppuvat, koska torstaiaamun jälkeen jää kolmesta työstä enää yksi jäljelle. Tiedän että burnoutin riski on, mutta tavallaan on ihanaa kun on aikataulutettu arki ja paljon töitä ja tekemistä, sillä sen lisäksi että olen vielä nuori ja jaksan, niin en tiedä kuinka osaisin enää olla vaan pidempään tekemättä mitään. Parikin vapaapäivää tuntuu joskus liian paljolta, vaikka pitkät, kiireiset ja joskus rankatkin viikot ovat todella raskaita. Jokaisessa työpaikassani on pääasiassa kiva työskennellä, sillä jos ei olisi niin olisin jo lähtenyt niistä. Toisinsanoen tykkään tehdä töitä, tykkään työskennellä erityisesti näissä paikoissa.

Kuluneen vuoden aikana on ollut kiva katsoa itsekin omia suorituksia. Olen oppinut elämästä ja töistäni paljon. Esimerkiksi jos täytyisi kertoa mitä olen lähihoitajan työssäni oppinut parhaiten, niin itsehillintää, sekä sitä miten asiat ilmaista ilman että tulee väärinkäsityksiä. Ennen tapanani oli vain töksäyttää asioita miettimättä sen tarkemmin, kun nykyään puheeni on hieman katkonaista ja monta ööööötä kuuluu lauseisiini, ihan vain koska haluan tuoda lauseeni esiin juuri sellaisena kuin tarkoitan, ettei väärinymmärryksiä tulisi. Ja huomaan tekeväni tätä myös omassa arjessani, vapaa-ajallani. :D Vaikka olen ikiteini ja varmaan aina lapsenmielinen ihminen, olen huomannut aikuistuneeni paljon. Jos palaisin pari vuotta taaksepäin elämässä, oli elämän paineet silloin erilaisia, eri mittakaavoissa. Enkä todellakaan olisi uskonut kykeneväni samanlaisiin rutiineihin, tahteihin ja arkeen kuin nyt.

Paineita elämään nykyään tuo enempikin se, että kun on tottunut tiettyihin asioihin ja toimimaan tietyissä tilanteissa tietyillä tavoilla, tulee se fiilis että jotkut ehkä mahdollisesti ovat alkaneet pitämään minua itsestäänselvyytenä. En tiedä onko asia niin, mutta niin koen, ja se tuo paineita. Ei kukaan halua olla itsestäänselvyys, koska aina voi tulla muuttujia. Verraten vaikka siihen, että jos olet aina pyrkinyt olemaan joustava, ja joskus et siihen kykenekään vaikka haluaisit.

Mutta anyways, arki on ihanaa ja diipadaapa jotain lässynläätä. Mun arki ei oo kovin mielenkiintoista, eikä läheskään aina niin mukavaakaan, on päiviä kun tekis mieli vain itkeä ja huutaa, kömpiä peiton alle piiloon maailmaa kun tuntuu ettei jaksa. Mutta loppujen lopuks mä tykkään mun arjesta, ja se tuo mulle voittajafiiliksen aina kun on yksi reipas viikko takana.

En tiedä onnistuuko tää puhelimen sovelluksen kautta kuinka hyvin, mutta tässä on yksi mun arkeni tsemppibiiseistä joka pitää voimissaan. Jos linkki ei aukea, niin kyseessä on Elastisen Eteen ja ylös.

Peace and love.

http://youtu.be/jntHo9h_zPw